Työläisen arki

Meikäläisen normirutiini ma-pe: 06:00 herätys, tunti aika saaada pää kasaan, kävely metrolle ja varsinkin ma-ke todella täyteen sellaiseen. Siitä 10 min Alexanderplatzille ja vaihto toiseen linjaan ja siitä 4 minuuttia päätepysäkille jossa hotelli jota siivoan on. Töissä sitten niin kauan kuin on huoneita tehtävänä, tällä hetkellä kolmen aikoihin on päässyt vapauteen. Sama matka metrolla takaisin ja kotona oleilua. Viikonloppuisin ruljanssia alkaa 07:00 ja ei ole mitään ruuhkaa. Sanoisin, että ensimmäiset kaksi viikkoa ahdisti maanantai ja tiistaiaamut, kun metrot on eniten täysiä silloin. Sekaan ei mahdu, ei ole ilmaa, pitää tunkea ja se on asia jota en siedä aamuisin ollenkaan. Nyt siihen on jotenkin tottunu ja on iloinen jos pääsee ilman ovien väliin jäämistä sisään. Outoa, mutta kaikkeen näemmä tottuu.

Asuntoa olen alkanut jo etsimään vaikka olen ehkä kuukauden etuajassa. Voi olla, että omat kriteerit on vähän turhan kovat, sillä haluan tietylle alueelle, tietyn kokoiseen ja tietyillä varusteilla tarjottavaan asuntoon. Asuntotilannehan on aika jäätävä tällä hetkellä, yhdelle hengelle on ilman sopivia tuloja aika vaikea löytää asuntoa, mutta pakko yrittää. Solua en enää jaksa, mittari tulee vaan täyteen, kun päivinä joina oikeasti haluais olla vaan hiljaa pimeässä kulmauksessa joutuu vielä näkemään ihmisiä.

Uutta työpaikkaa metsästelen myös ja keskiviikkona käyn rekrypäivässä eräässä firmassa. Kaikennäköistä koesoittoa sun muuta ne on sinne järkänny, että katotaan tuleeko tuosta mitään. Nykyinen työ alkaa tympiä toden teolla ja joskus sitä vaan aamulla miettii, että pitäsköhän vaan soittaa ja sanoa, että en muuten tule enää. Piste. Toki irtisanoutumisaika on sen kaksi viikkoa, mutta jos vain kieltäytyis menemästä. Ei siinä, tykkään työkavereista, mutta pari esimiestä aiheuttaa mulle niin paljon harmaita hiuksia ja täyttä raivoa, että ei kiinnosta ollenkaan. Mutta, jos haluan asunnon ja rahat sosiaalikulujen maksuun niin pakko pysyä jossain työssä kiinni. Työttömäksi en voi jäädä, koska sitten en voi saada asuntoakaan koska ne vaatii aina työsopparin sekä kolmen viime kuun palkkatodistukset. Että tämmöinen haaste napsahti eteen tällä kertaa, pakko siis jatkaa niin kauan kunnes jotain parempaa saa allekirjoitettua. Pointti on, että täältä ei lähdetä kuin pakon sanelemana.

Valoisammista aiheista, näin Paulin toissapäivänä sitten joulukuun ja oli kyllä taas mukavaa. Parasta se, että nyt ymmärrän täysin mitä se puhuu kun joulukuussa tajusin noin puolet. Plus oma puhuminen on huomattavasti parempaa, todella kaukana hyvästä, mutta lauseenmuodostus on jo hieman parempaa ja ennen kaikkea nopeampaa.