Musiikkikulttuurin tila

Poikkean nyt blogin yleislinjasta reilusti, mutta ihan sama, minulla on oikeus. Tiedän, että otsikko kuulostaa mahtipontiselta, sisältö tulee kuitenkin olemaan se, mitä olen manannut jo pidemmän aikaa suomalaisen musiikkikulttuurin "kehitystä" (lue:taantumaa) seuratessa. Eikä tämä taantuma koske ainoastaan Suomea edes, kyseessä on maailmanlaajuinen ongelma. Tuntuu, että musiikki sekä sen ympärillä ollut tervehenkinen kulttuuri kuoli jonnekin 80-90-luvun vaihteeseen. Tämän tekstin inspiraatio tuli nyt täysin Volbeatin keikan aiheuttamasta turhautumisesta sekä siitä miten mahtavaa Ylpön keikalla oli itsenäisyyspäivänä.

Mitä tarkoitan tervehenkisellä kulttuurilla? Sitä, että kaikki olivat ystäviä keskenään. Ei väliä, mitä musiikkia kuuntelit, kukaan ei tullut festareilla kolmen promillen humalassa hakkaamaan tohjoksi. Tuntuu, että festareilla on vaikea sosialisoitua kenenkään kanssa, kun jos ei tykkää jostain niin ei ole mitään asiaa kymmenen metrin päähän. Toinen tervehenkinen asia joskus oli rokkipoliisiuden puuttuminen. Kyllä, te juuri, te hemmetin kädet puuskassa jurottavat nyökyttelijät, jotka pilaatte keikan kuin keikan. Miksi te menette keikoille, jos teitä ei selkeästi kiinnosta bändi, ei musiikki eikä hyvä tunnelma? Itse olen niin kiltti, että vaikka lämppäribändi olisi vähän heikompi tapaus niin kyllä minä mukana hypin, koska musiikki livenä on parasta mitä on. Suomessa ei nykyään näemmä enää vaivauduta lämppärien aikana edes keikkapaikalle! Surullinen hetki kun halli on tyhjänä, kun Teenage bottle rocket sekä Iced Earth aloitti soiton ennen Volbeatia. Ja itse en tiennyt kummastakaan mitään ennemmin ja tämä teinipulloraketti osoittautui seuraamisen arvoiseksi. Etsikää niitä uusia musiikkikokemuksia ihmiset! Miten hemmetissä te niitä saatte, kun ei edes yritetä kuunnella mitään uutta?

Surullisin hetki mitä koin Volbeatin keikalla oli, kun porukka ei laulanut mukana vaikka sanat tiesivät varmasti kaikki. Jos ei muuta niin ainakin hittibiiseihin, mutta ei inahdustakaan. Lisäksi koin järkytyksen, kun jengi hiljeni kun Poulsen lauloi Ring of firea ja antoi vuoron yleisölle. Tuli fiilis että olen ainoa koko hemmetin hallissa joka sen biisin osaa. Se biisi on kansallisaarre ja rockin legendaarisimpia kappaleita ja kukaan ei muka osannut! Ja jos ei oikeasti osannut niin sitten en halua asua tässä maassa enää. Hollannissa kaikki osasivat kyllä oikein komeasti kesällä. Ja sitten kun Michael sanoi, että nostakaa jengiä harteille tai tehkää moshpit niin kolme ihmistä nousi, yksi neljän ihmisen moshpit muodostui ja kukaan ei lähtenyt crowdsurffaamaan. Ymmärrän, että Suomessa kun on kasvatettu niin kaikki tuohan on kiellettyä, mutta silloin kun laulaja käskee niin silloin saa tehdä. Se on laki. Ja suomalaiset eivät tajunneet. Tai olivat kaikki niin rokkipoliiseja taas, että "minähän en tuohon ala". En enää ikinä halua nähdä Volbeatia Suomessa. Menen jonnekin missä voi hyppiä ilman tuomitsevia katseita ja jumalauta SEISOA istumakatsomossa. Naurettavaa.

Millainen sitten olisi oikeanlainen keikka? Sellainen jossa yleisö eläisi mukana, laulaisi, nauttisi joka hetkestä ja keikan jälkeen olisi kaikilla hymy naamalla ja semmoinen onnellinen autuus siitä mitä on juuri kaikki yhdessä koettu. Musiikkilajista riippuen keikalla kuuluu olla kaoottista, ehkä sen pitää vähän sattuakin, siinä pitää olla energiaa. Tämä kaikki löytyi Ylpön keikalta. Ja on ennenkin löytynyt. Hallittu kaaos ja anarkia, minkä Ylppö silloin tällöin (yleisöstä riippuen tietenkin) saa luotua on osoittautunut harvinaiseksi herkkupalaksi muiden bändien kohdalla. Ja se, kun Suomessa joskus se moshpit saadaan kasaan niin se päättyy siihen, että joku saa turpaan tai kaatuu pahasti eikä kukaan auta ylös, mikä ei ole ollenkaan sitä mitä moshpit on. Menkää jengi ulkomaille tai kattokaa vanhoja keikkatallenteita niin näette mitä sen kuuluisi olla.

Lisäksi kamerat ja kännykät ärsyttävät aivan tajuttomasti. Edelleen. Onneksi näin yhden positiivisen kehitysalueen Berliinissä, niitä ei juurikaan ollut. Tai ainakaan ne eivät olleet joka puolella nenäni edessä, joten ehkä tästä aletaan mennä eteenpäin taas siihen, että porukka pitäisi sitä kättänsä ylhäällä muunkin kuin huonojen, heilahtaneiden kuvien ottamisen aikana.

Ja lopuksi vielä, tiedän, että tämä on nyt se puolueellinen mielipide ja erittäin kapeakatseinen ja kaikkea muuta, mutta missä vaiheessa musiikin tila meni siihen, että kaupallistakin kaupallisempi "räppi" alkoi myydä stadikan täyteen? Jos tästä kommentista teinilauma tulee kivittämään mut, niin todistanpahan jälleen sen pointin, että Suomessa ei saa olla mielipiteitä mistään. Hienoahan se on, että joku menestyy vielä musiikilla, mutta missä hemmetissä on se seuraava Nirvana? Eipä ole näkynyt missään. Kukaan ei ole tehnyt mitään merkittävää musiikillisesti koko mun elinikäni aikana. Ja mun mielestä kohta 24 vuotta ilman mitään suurta musiikillista juttua on aika paljon (juu juu oli Nirvana siellä 90-luvun alussa, mutta mitäs minä siitä muistan?) Kaikki merkittävimmät biisit, jotka (toivottavasti) koko maailma muistaa vielä 100:n vuodenkin päästä tehtiin ennen mun syntymääni. Niin kuin vaikkapa se Ring of fire (1963), jota ei muka enää tunneta. Älkää nyt viitsikö. Ei kukaan voi olla niin sivistymätön.