27.9.2011 On the road in the US osa 4

Tämän jälkeen aloimme sitten leirielämän ja ns. todellisuuden. Suuntana siis Zionin kansallispuisto ja elämäni ensimmäinen kunnollinen trekki myöskin. Maisemat oli jotain uskomattoman upeaa ja sanoisin, että tämä oli yksi koko reissun ikimuistoisimmista paikoista. Utahin osavaltio yleensäkin oli aivan mieletöntä maisemiltaan.

Suhteellisen aikaisin lähdettiin nousemaan Angels Landing - nimiselle huipulle. Vaihtoehtona sai myös mennä Emerald's Pool:iin joka olisi ollut kevyempi lenkki. Lähdin sitten Angelsiin, koska olin sitä mieltä, että nyt on ensimmäinen hetki kokeilla itsensä ylittämistä korkeiden paikkojen kanssa ja oikeasti kokeilla olisiko itsestä ikinä kiipeämään vaikkapa niitä unelmoimiani Nepalin reittejä. Joten tällä asenteella kapusin siis ylöspäin. Täytyy myöntää, että ensimmäinen kauhunhetki tuli jo ennen aloittamista kun näin kyltin ja kuvan kyseisestä reitistä. Lisäksi siinä lukee, että 2004 vuoden jälkeen 6 ihmistä on kuollut putoamalla tältä reitiltä, että ei lohduttanut yhtään.

Rohkeasti ylöspäin sitten vain. Polku oli ensin peruskävelyä ylämäkeen ja sitten tuli pitkästi rappusia jotka kyllä söi voimia ihan kunnolla. Tämän jälkeen aattelin, että eihän tämä nyt niin paha ole, mutta sitten päästiinkiin kiipeilyä vaativalle osalle. Tosiaan välillä roikuttiin ja välillä muutoin vaan pelättiin henkemme edestä kun roikuttiin ketjussa kiinni törkeän pitkän pudotuksen omanneen kuilun vieressä. Ja vielä kun se vietti välillä sinne kuiluun päin niin oli siinä pitelemistä. Pahin kohta oli tosiaan kuitenkin se kun tultiin kohtaan jossa oli n. 1-1,5m leveä kohta maata ja molemmilla puolilla kuilu ja siinä sitten vaan se ketju, että pitele tästä kiinni. Todellakin hulluinta, mitä olen elämässäni koskaan tehnyt.

Jep, siitä kapeasta kohdasta ei ole kuvaa, koska kaikki oli hieman liian peloissaan. Joka tapauksessa, kun päästiin huipulle niin maisemat oli kaiken sen taistelun ja akuutin kuolemanpelon arvoista.

Alastuleminen oli se kaikista karmein homma kuitenkin, koska jalat oli suhteellisen puutuneet noususta ja joutui vielä katsomaan alaspäin ja hyppimään ahtaista väleistä, kun ylöstullessa ne tartti vaan kiivetä. Olihan siinä jalat aivan spagettina välillä eikä meinannut saada mitään tolkkua koko alaspäin menoon, mutta niin sitä vain päästiin alas.
USA:n small talk - kulttuuri tuli hyvin esiin tällä kiipeilyllä. Kaikki jotka tuli vastaan vähintään moikkasivat, mutta suurin osa jäi juttelemaan ja kyselemään kuulumisia joten sekin hidasti matkan tekoa jonkun verran. Pidän todella small talkista nykyään. Skotlannissa siihen jo tottui, mutta USA:ssa se on vielä niin paljon yleisempää kuin siellä. Kannattaisin tätä yleimaailmalliseksi puhemalliksi.
Tarkoituksena oli käydä vielä Lake Powellilla, mutta aika loppui joten siirrettiin se seuraavalle päivälle. Illalla mentiin cowboy-tilalle yöpymään ja ne teki meille kunnon ison pihvi-illallisen (mahtavaa!) ja sen lisäksi saatiin käyttää niitten "juhlahuonetta" joka oli kuin pieni baari biljardipöytineen, sohvineen ja tanssilattioineen. Pidettiin pikku-naamiaiset sillä mitä nyt Wall-Martista saatiin kasaan raavittua. Itse löysin upeat pinkit hippipyjamahousut kahdella dollarilla. Siinäpä se yö sitten menikin Utahin tähtien ja aitojen kengänkannoissa tähdet kolisten kävelleiden cowboyden seurassa.